Aluksi Maantiekiitäjä on litteä hahmo. Tarina kerrotaan aina kojootin näkökulmasta, mutta myös hänet on tieten tahtoen tehty litteäksi. Kojootti on jäänyt betonijyrän alle, eikä meitä kiinnosta, miksi hän yhä räpyttelee silmiään.
Tarinan edetessä maantiekiitäjä kypsyy henkilönä. Hänen ja kojootin välille syntyy erityinen suhde. He ovat niin keskittyneitä toisiinsa, että vaikuttaa siltä kuin maailmassa ei olisi muita olentoja lainkaan.
Aluksi aavikkoa kuvataan kuivana ja pölyisenä. Kalliot nousevat jyrkkinä ilmaisten tehtävän mahdottomuutta - sekä tietenkin henkilöiden välistä kuilua, ristiriitaa. Viimeisten näytösten aikana kuitenkin sade saapuu ja tarkkaavainen katse huomaa pysäytyskuvasta kuinka kaktus, jossa kojootti roikkuu, on puhkeamassa kukkaan.
Tarina on vain näennäisesti epälooginen; psykologisella ja eksistentialistisella tasolla se on tosi. Toistuvasti näemme kuinka kojootti kävelee ilmassa ja putoaa vasta, kun on huomannut jalkojensa alla tyhjyyden. Tämä kuvastaa eksistentialista kriisiä: maailmankuva, joka on lapsuudessa meitä kannatellut, paljastuukin ilmaksi.
Putoamisensa hetkellä kojootti ymmärtää, että hän on maailmassa yksin. Hänellä on vain epätoivoinen pyrkimys muodostaa yhteys tuohon "toiseen", vieraan lajin edustajaan, jonka hän näkee lähinnä lihakimpaleena, himojen kohteena, mystisenä uhkana, vihollisena.
Kojootin yritykset pyydystää Maantiekiitäjä on tuomittu epäonnistumaan, koska alitajuisesti hän haluaa epäonnistua. Jos kojootti saisi himoamansa kyljyksen, hän olisi sen jälkeen täydellisen yksin vihamielisellä aavikolla ja kadottaisi elämänsä koko merkityksen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti